Multa kysytään, miten voin? Miten jakselen? Vastaan että ihan hyvin. Käyn töissä, nukun yöt ja pystyn puhumaan Tellasta ihan normaalisti. Mun poika saa mut iloiseksi ja nauramaan, se ei ymmärrä mitä on tapahtunut. Ei ymmärrä, että äitin heppa on kuollut, että äitin Tellaa ei enää ole.
Mä en ole itkenyt kyyneltäkään. Mä en pysty. Mua itkettää, mutta kyyneleet ei tuu mun silmiin. Mua ahdistaa, mun kurkussa on tunne että ihan kun joku kuristaisi mua kokoajan. Mua ahdistaa ja oksettaa ja tuntuu vaikealta hengittää. Mä haluaisin olla yksin, mutta yksinäisyys ahdistaa myös. Mun pitää tehdä kokoajan jotain, ja päivän päätteeksi kaadun väsyneenä sänkyyn. En ehdi ajatella.
Tunnen olevani epäonnistunut, olen kiukkuinen, pettynyt, vihainen itselleni. Miksi en huomannut aiemmin hiekan syöntiä? Miksi en vienyt sitä heti hiekkakuviin? Miksi emme rakentaneet heti haketarhaa? Tuntuu kurjalta, että mun virheiden takia hevonen joutui kärsimään.
Musta tuntuu niin kauhealle, olen katkera kaikille niille, joiden hevoset syö hiekkaa ja joiden omistajat ovat saaneet ne lopettamaan hiekansyönnin. Tai hiekan poistumaan. Miksi mä en osannut??
Mua ei huvita ratsastaa, mua ei huvita käydä tallissa. Mua ei huvita siivota karsinoita tai hoitaa hevosia. Mä en haluais hoitaa edes Malttia, kun pelkään, että sekin syö hiekkaa yhtä paljon, että senkään hiekkakertymää en osaa hoitaa. Mä pelkään, että mä joudun lopettamaan senkin. Mä en uskalla panostaa siihen.
Iltaisin mä istun sen karsinassa enkä mieti mitään. Mä vaan istun ja rapsutan sitä.
